Pieniä voittoja ja suuria tunteita

Lähtöön on viisitoista yötä ja nyt se tais kai viimeinkin iskeä, että oon ihan oikeesti lähdössä Japaniin yhdeksitoista kuukaudeksi.

Koko ajatus jotenkin vetää ihan hiljaiseksi ja ahdistaa. 

En oikeastaan edes tiedä miksi, sillä kaikki asiat on noin suurinpiirtein hoidossa (viisumi puuttuu, mutta sen hankin heti ensi viikolla kunhan kotiudun pikapyrähdykseltä Lontooseen) ja ja ja.

Noin teoriassa tiedän, että vuodesta tulee varmasti mahtava ja ikimuistoinen eikä yhtään kaduta, mutta kun päässä pyörii vaan mitäjosmitäjosmitäjosMUTTAMITÄJOS?? niin on vaikea psyykata itsensä taas innokkaaksi.

Mitä jos ihan kaikki muut ihmiset siellä on ihan tyhmiä?

Mitä jos minä olen kaikkien muiden mielestä ihan tyhmä?

Mitä jos hajoan kaikkiin kursseihin?

Mitä jos sairastun tai loukkaannun?

Mitä jos kotona sattuu jotain?

Mitä jos lentokone tippuu keskelle Siperiaa?

Mitä jos tulee maanjäristys tai tsunami tai meteoriitti tai UFOjen maahanhyökkäys?

Mitä jos vaihdosta ei olekaan mitään hyötyä ja hukkaan vain koko vuoden?

Mitä jos en oikeasti pidäkään Japanista?

Mitä jos mun papereissa on jotain väärää ja ne pistää mut sinne Naritan salaisiin ulkomaalaistyrmiin?

Mitä jos tulee kauhea koti-ikävä jo ensimmäisen kuukauden jälkeen?

Mitä jos en pärjääkään ilman tuttua turvaverkkoa?

Mitä jos en vaan yksinkertaisesti selviä yhtään mistään?

Kai se on nyt vaan purtava hammasta, ja mentävä eteenpäin siinä uskossa, että tässä vaiheessa ahdistus ja epätoivo ja mitäjossittelu on vain ihan luonnollinen reaktio. Kaksikymmentäneljä vuotta olen tähänkin mennessä ihan kiitettävästi pärjännyt, ja miksi yksi mantereen vaihto sen mihinkään muuttaisi?

Sitäpaitsi, isi sanoi että aina saa tulla maitojunalla kotiin, jos siltä tuntuu.

Nih.

Ainakin yksi mitä jos on nyt raksittu pois listalta, sillä todistettavasti ymmärrän sekä puhun tositilanteessa japania ihan tarpeeksi hyvin selvitäkseni. Hokudaista tuli nimittäin porukka japanilaisia opiskelijoita käymään täällä Suomessa, ja pääsin tapaamaan heitä maanantaina. Ja puhuin japania, ja ymmärsin japania ja tulin ymmärretyksi.

Ja ne oli kaikki tosi mukavia ja innostuneita ja hehkutti Sapporoa ja Hokudaita niin paljon, että innostus ehti jo iskeä. 

Nyt hengitän sisään, ja ulos ja tyhjään pääni jollain laaduttomalla televisio-viihteellä ja kaikki on taas hyvin.

今からも頑張ります！